Kauniit ja lämpimät syyspäivät jatkuivat jatkumistaan. Kylän vanhat ja suuret vaahterat muuttuivat punaisen ja oranssin eri sävyihin ja saarnit vierellä sävyttyivät hennon vihertävän keltaiseen.
Haravat olivat siirtyneet liiteristä talon kulmalle ja pikku hiljaa lehdet löysivät paikkansa kukkapenkkien suojana ja loput lehtikompostiin mullaksi ja uudeksi ravinteeksi muuttumaan.
Mutta tänään sai pihapuuhat jäädä, oli Arvo päätäänyt ja patistanut Salmea heti aamukahvin jälkeen evään tekoon. Kun Salme oli tehnyt voileivät, keittänyt kananmunat ja kahvin termokseen, ohjasi Arvo Salmen ulo, istutti autoon ja sitten oli lähdetty. Arvo Trabanttinsa ratin takana ja Salme vierellä, eväskori tukevasti takapenkillä.
Arvo kuljetti auton kylän läpi maantielle, ja siitä matka jatkui. Arvo oli salaperäinen, katsahti välillä Salmeen, mutta ei sanonut mitään.
Salme istui vierellä, ei kysynyt - ja katsoi nauttien vaihtuvista maisemista. Olipa tosiaan kaunista, jos jonkilaista väriloistoa. Jossain näkyi hanhia kerääntyneen pellolle, ja toisaalla oli isännät traktoreinen, aurat perässä. Niin kääntyi kaunista tuoretta multaa kynnös toisensa jälkeen esiin. Ihan kuin pelto olisi pessyt kasvonsa kesän kasvukauden jälkeen, sänki kääntyi hitaasti juosten piiloon.
Olipa tiekin hyvässä kunnossa, havahtui Salme, ei ollut paljoa kuoppia, tai töyssyjä...
Ja sitten alkoi tulla taloja vastaan... kylä...keskusta...
Arvo hidasti, kurvasi mäkeä alas, ja parkkeerasi pieneen satamaan ja rantaan.
vai miten...
